sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Kajaanissa enon saattohoitajana...

Viime perjantaina sain puhelinsoiton Riitta-serkultani Kajaanista. Hän kertoi, että enomme on huonossa kunnossa Kajaanin Keskussairaalassa, munuaiset eivät enää toimi ja enolla ei ole enää kovinkaan monta elämänpäivää jäljellä. Minulle tuli voimakas tunne, että lähden Kajaaniin enon luo. Matkustin illalla linja-autolla Kajaaniin ja olin yötä Riitan perheen luona.

Lauantaina menimme sairaalaan enon luo ja jäimme sinne häntä hoitamaan. Eno ei halunnut olla yksin, joten olimme hänen luonaan koko ajan. Meillä oli sänky enon sängyn vieressä, jossa kahdestaan levähdimme aina välillä saman peiton alla. Enolle oli tärkeää, että olimme siellä hänen luonaan, aina, kun eno havahtui hereille, hän etsi meidät katseellaan ja rauhoittui, kun huomasi meidät. Hoidimme enoa kolme ja puoli vuorokautta, eno nukkui pois maanantain ja tiistain välisenä yönä.

Tunsin noiden päivien aikana monenlaisia tunteita. Tunsin surua enon lähestyvän kuoleman vuoksi, mutta samalla helpotusta siitä, ettei enon tarvinnut kärsiä pitempään kivuista tilanteessa, jossa ei ollut enää paljoakaan tehtävissä. Olen onnellinen siitä, että sain olla enon luona ja hoitaa häntä Riitan kanssa hänen viimeisinä päivinään. Niin moni kuolee yksinään sairaalassa. Tunsin suunnatonta surua ja menetystä siitä, etten enää voi tehdä töitä sairaanhoitajana. Kaikki enon hoitotoimenpiteet sujuivat niin rutiinilla vieläkin ja mie niin tykkäsin työstäni. Itkin sairaalassa myös menetettyä terveyttäni.

Rakas eno on poissa, mutta on silti lähellämme, tuhansin sitein meihin liittyen.


Palasin kotiin Kajaanista tiistaina. Olen ollut ihan suunnattoman väsynyt ja kipeä. Mutta samalla niin onnellinen siitä, että minulla oli mahdollisuus olla enon luona ja saattaa häntä elämän ja kuoleman rajan yli. Saimme pitää häntä kädestä kiinni ja silittää poskesta ja hiuksista. Saimme jutella vielä enon kanssa ja elää pienen palan elämää hänen kanssaan. Paljon muistoja lapsuudesta on tulvinut mieleeni ja olen elänyt niitä muistoissani uudestaan. Muistoja lapsuuden huolettomista ja onnellisista päivistä enolassa serkkujen kanssa.

7 kommenttia:

Nurkkalintu kirjoitti...

Lämmin osanottoni.

Sooloilija kirjoitti...

Osanottoa suruusi. Tällaisissa tapauksissa rupeaa aina muistelemaan lapsuuttaan, palaa niihin hetkiin, joita ei aina ole tietoisesti muistanutkaan.

Sitä huomaa myös, että monella tasolla luopumista on tämä elämä.
Hienoja, mutta surullisia hetkiä olet saanut enosi rinnalla viettää.

Anonyymi kirjoitti...

Osanotto suruusi... -maisuli-

Tarja kirjoitti...

♥ halaus ♥

Esikko kirjoitti...

Kirjoitit kauniisti. Otan osaa suruusi ja toivon voimia sinulle.

Nelmi kirjoitti...

Otan osaa suruusi enon menetyksen johdosta.
Tekisi mieleni ja kirjoitankin sen, myös työstä luopumisen vuoksi.
Tässä on jälleen sitä yhdistävää tekijää, on rakastettu omaa ammattia ja vieläkin on suru siitä, että ei sitä pystynytkään tekemään eläkeikään asti. Meillä sh:lla on vain nykyään niin rankkaa työssä, että sitä ei särkyisenä millään selviä. Tämä on kai sitä luopumisen tuskaa, johon ei auta edes se, että kärsimykset loppuisivat.
Voimia sinulle.

Merja K kirjoitti...

Ainutlaatuinen kokemus, vaikkakin rankka. Voimia ja jaksamista sinulle