Ensimmäinen poikanen lensi pesästä !

Tänään on ollut hyvin tunteikas päivä, vanhin poikani muutti pois kotoa. Tiesin, että hänen muuttonsa tulee koskettamaan tunteitani, mutta en arvannut reagoivani näin voimakkaasti. Ensimmäisen kerran itkin jo eilen illalla, kun autoin poikaa pakkaamaan tavaroitaan.

Aamulla pakkailimme auton ja lähdimme kohti Oulua muuttokuorman kanssa. Rupesin autossa muistelemaan ja puhuin ääneen, että "vastahan sinä olit pieni vauva sylissäni ja nyt muuttamassa pois kotoa". Et onneksi muuttanut kuin reilun sadan kilometrin päähän kotoa. Järjellä ajatellen ymmärrän tilanteen oikein hyvin että lasten pitää muuttaa pois kotoa ja kokeiltava omia siipiään, mutta tunteet sanovat ihan toista. Äidin tunteet ja siteet lapsiin ovat niin voimakkaat.

Tuntui niin haikealta lähteä pojan asunnolta pois. Itkin lähes koko kotimatkan ajan, niin voimakkaasti purkautuivat tunteeni. Tiedän kuitenkin, että poika pärjää... Kotiin tultuamme etsin varastosta vanhaa päiväkirjaani, jossa tiesin seuraavan runon olevan. Olen löytänyt sen vuonna 1989 ensimmäistä "poikasta" odottaessani.

Tuli pieni poika

"Kuukausia vatsassani potki

pieni ihminen, jota en

tuntenut vielä.

Oli aikoja, jolloin potkusi eivät herkistäneet minua,

vain hankalaa oloa, ahdasta ja tukalaa

ja taas pelko siitä, josko

sinä tulet jo

vaikka et ole siihen valmis.

Ja kuitenkin tuli päivä,

jolloin en olisi jaksanut

odottaa sinun tapaamistasi

enää hetkeäkään:

missä oikein viivyit?

Ja tulithan sinä;

pieni hellyttävä poika.

Tulit ja valtasit paikkasi perheessä itkien,

valvoen, vaatien, hymyillen, nauraen

rakastaen.

Ihana pieni poikani !"